Tekstiilien viherpesusta kestävään kulutukseen

Tutkimusprojektimme myötä olemme itsekin alkaneet pohtimaan aiempaa tarkemmin sitä, miten tai missä käyttämämme tai hankkimamme vaatteet, langat, kankaat tai muut tekstiilit on värjätty. Olemme kuitenkin joutuneet huomaamaan miten vaikeaa kuluttajan on saada tietoja tekstiilien tai käsityömateriaalien värjäämisessä käytetyistä väri- ja viimeistelyaineista. Käytännössä tietoa väriaineista saattaa helpoiten löytää pientuottajilta tai käsityöläisiltä - suuremman luokan toimijat taas eivät empiiristen havaintojemme perusteella edes aina ymmärrä mistä on kyse. Esimerkiksi itse kysyin eräältä suuryritykseltä, joka valmistaa kuluttajille suunnattuja tekstiilivärejä käsin- ja pesukonevärjäykseen, miten heidän tuotteensa vaikuttavat vesiekosysteemeihin varsinkin haja-asutusalueilla (satuin juuri silloin olemaan sellaisella asuinalueella). Sain vastaukseksi, ettei tuotteita ole testattu eläimillä eivätkä tuotteet sisällä eläinperäisiä ainesosia. Noh, tätähän en siis edes kysynyt.

 

Tekstiilien viherpesua vai oikeasti ekologista tuotantoa?

Tekstiilien värjäyksen ympäristövaikutukset

Vaatteiden ja tekstiilien raaka-aineiden tuotannon ja jalostuksen ohella myös niiden värjäämisellä on ympäristövaikutuksia. Tekstiiliteollisuus on yksi ympäristöä pahiten saastuttavista teollisuudenaloista, joka käyttää valtavat määrät vettä nimenomaan raaka-aineiden, kankaiden tai valmiiden tuotteiden värjäämisessä ja valkaisussa. Värjäämisen ympäristövaikutukset ovat kuitenkin usein niitä, joista kuluttajan on vaikea saada tietoa varsinkin hankkiessaan teollisesti valmistettuja tuotteita: mikäli tutkiskelee vaatteisiin kiinnitettyjä materiaaleista ja pesuohjeista kertovia lippusia ja lappusia, väriaineista ei säännönmukaisesti ole mainintoja. Teknisissä vaatteissa on usein mainintoja viimeistelystä, kuten PVC-vapaasta käsittelystä kertova BIONIC FINISH® ECO and Teflon Ecoelite -merkintä, tai tummissa vaatteissa on tiukka "Pestävä erillään" -huomautus tai maininta mahdollisestä värinpäästöstä ollessaan kosketuksissa vaaleisiin tekstiileihin tai pintoihin. Yleisestikin vaatteet kuitenkin suositellaan pestäväksi ennen ensimmäistä käyttöä, näin neuvoo Martta-asiantuntijakin ja huomauttaa samalla, että etenkin vaatteiden sininen väri voi allergisoida muita enemmän.

Kuluttajan ja vaatteita säännöllisesti päällään käyttävän henkilön näkökulmasta katsottuna tekstiiliteollisuudessa käytettyjen väriaineiden haitallisuuden selvittämistä ja kokonaisuuden hahmottamista hankaloittaa se, että teollisuudenalan aiheuttamat ympäristöongelmat ovat moninaisia ja -tahoisia. Alaan liittyviä tutkimuksia läpikäymällä selviää, että ympäristöongelmat ovat seurausta teollisen toiminnan monista eri vaiheista kuten tekstiilien valmistuksessa tarvittavien kuitukasvien viljelystä (suuri vedenkulutus, ympäristölle haitalliset lannoite- ja torjunta-aineet), kuitukasvien käsittelystä ja kuitujen/lankojen/valmiiden tekstiilien värjäyksen ja valkaisun päästöistä sekä yleisemmin tekstiilien liikatuotantoon (esim. pikamuoti/ultrapikamuoti) liittyvistä ongelmista. Ja lopulta tekstiilien kierrätyksestä ja uusiokäytöstä tai hävittämisestäkin tulee oman lisänsä hiili- ja vesijalanjälkeen ja saastepäästöihin. Ympäristön kannalta haitallisia seurauksia tai vaikutuksia on vaikeaa määritellä eksaktisti. Esimerkiksi  erilaisten kemikaalien vaikutukset voivat ilmentyä vasta pitkällä aikavälillä tai jossain muussa lajissa kuin homo sapienseissa, joihin mittaukset ja tutkimukset usein kohdistuvat. Kemiallisten yhdisteiden yhteisvaikutukset vaihtelevissa olosuhteissa ovat vielä oma kokonaisuutensa eikä niitä ole välttämättä edes vielä tutkittu.

Siinä missä vaatteiden ja muiden tekstiilien värjäyksessä tai valkaisussa käytetyistä aineista ja niiden ympäristövaikutuksista löytyy huonosti tietoa, on materiaalien kohdalla ympäristönäkökulmat huomioitu selvästi paremmin. Kuituraaka-aineen kasvatuksen, raaka-aineiden jalostuksen tai tuotteiden valmistuksen tavanomaista pienemmät ympäristövaikutukset tai päästöt ovatkin yrityksille selvä myyntivaltti, joka kannattaa tuoda esille. Uusissa vaatteissa roikkuvissa tuotelapuissa kerrotaankin selvästi, mikäli tuote on valmistettu luomupuuvillasta edes osittain tai vaikkapa merestä kerätystä muoviroskasta tai kierrätysmuovipulloista ja onko tuotteella jonkin tahon myöntämä (näennäisestä) ekologisuudesta kertova sertifikaatti. Jopa vaatteiden pesumerkintälappuihin - niihin usein noin 5x3 cm kokoisiin vaatteen sisäpuolelle ommeltuihin lipareisiin - on ilmestynyt merkintöjä ekologisuudesta tai kierrätyksestä: "This label is made from recycled polyester tape. Better for you. Better for nature." Niin, lasketaanhan ne pienetkin teot ja pisaroista koostu meri (tai ainakin lätäkkö vai kuinka se meni?).

 

Better for nature?

Mikäli on vähänkään kiinnostunut tekstiilituotantoon liittyvästi uutisoinnista, on melko varmasti lukenut Suomenkin uutismedioista juttuja tai nähnyt uutiskuvia esimerkiksi Intian tai Bangladeshin tekstiiliteollisuuden aiheuttamista ympäristöongelmista: milloin jokivesi on muuttunut päästöjen takia kuin jättimäiseksi (ja myrkylliseksi) vaahtokylvyksi tai milloin vesi on muuttunut tekstiilitehtaiden tai värjäämölaitosten päästöjen takia kulloinkin värjäämössä käytetyn värin sävyiseksi tai kokonaan mustaksi. Tiedonvälityksen yleinen nopeutuminen takaa sen, että uutiset ja shokeeraavat kuvat päätyvät nopeasti globaaliin levitykseen, siinä missä ne olisivat aiemmin jääneet vain paikalliseen tietoisuuteen ja paikalliseksi ongelmaksi. Tosin ei julkisuuskaan välttämättä takaa sitä, että ympäristöongelmille tehtäisiin jotakin.

Historiantutkija voi tietenkin todeta tähän väliin, etteivät tekstiilivärjäyksen aiheuttamat ongelmat ole mikään uusi ilmiö, joka olisi syntynyt teollisuuden alan kasvun ja nimenomaan synteettisten usein raakaöljypohjaisten väriaineiden myötä - eivätkä ongelmat tietenkään koske vain kaukomaita, joihin tekstiiteollisuus on pitkälti keskittynyt. Suomestakin löytyy paikkoja, jotka kertovat vastaavista värjäämöjen auheuttamista ongelmista. Esimerkiksi Turun Littoisissa eräs oja kantaa yhä Värioja -nimeä muistona paikalla olleesta värjäämöstä. 

Mitä voisi tehdä?

Niin, mitä tavallinen kuluttaja voisi tehdä olleessaan huolestunut maapallomme kestokyvystä ja halutessaan toimia vastuullisemmin? Usein toisteltu vastaus on se, että ympäristön kannalta kestävin ratkaisu olisi tietenkin jättää tekstiilit ostamatta ja käyttää jo kaapistaan löytyviä kapineita mahdollisimman pitkään. Vastuullisuuteen perehtyneiden toimijoiden kannanottoja lukemalla tulee selväksi myös suositus tekstiileille, joissa on kolmannen osapuolen myöntämä vastuullisuudesta kertova merkintä. Pikaisen verkkokauppasilmäyksen ja oman empiirisen kokemuksen perusteellakin voi jo todeta, että erilaisia merkkejä ja sertifikaatteja on olemassa useita ja mikäli haluaa vertailla niitä, kuluttajalta vaaditaan jo syvällisempää kiinnostusta ja aikaa taustojen selvittelyyn. Mistä ja miten kuluttaja voi tietää onko kyse silkasta viherpesusta ja milloin oikeasti kestävään kehityksen edistämistä? Sama huomio pätee esimerkiksi kosmetiikkaan ja moneen muuhunkin kuluttajille suunnattuun tuotteeseen aina tiskiräteistä vessapaperiin ja tapettiliisteriin.

Useasti keskusteluissa nostetaan esille myös se, että Suomen kaltaisessa maassa maltillisestikin ulkoileva tarvitsee vaatteita tai jotakin itseään suojaavaa tekstiilin tapaista materiaalia neljään vuodenaikaan ja useimmat meistä myös niin sanottuun välikauteen. Osa ihmislajin edustajista joutuu myös vastaamaan itsensä lisäksi muiden vaatettamisesta ainakin sen aikaa, kun kohdehenkilö tyytyy jonkun muun kuin itsensä konsultoimaan garderoobiin. Omaan talouteen tai lähipiiriin kuuluvien henkilöiden tai toislajisten ulkoilevien/ulkoilutettavien olentojen vaatettamiseen saa kulumaan aikaa, rahaa ja vaivaa kutakuinkin loputtamasti. Lisäkierrettä kuvioon tuo se, jos haluaisi suosia kierrätystä tai tehdä vaatekappaleita itse eri käsityötekniikoilla. Puhuttamaan siitä miten tämä kaikki uusien tai kierrätettyjen tekstiilien hankinta, huolto, säilyttäminen, kierrätys tai muu nurkista poistamistekniikka vie aikaa ja aivokapasiteettia. Tämä on nimenomaan sitä tavaratyötä, josta esimerkiksi FT (kulttuurihistoria) ja muun muassa ammattijärjestäjänä työskentelevä Ilana Aalto on puhunut suositussa blogissaan, julkaisuissaan sekä haastatteluissa. Ei liene ihme, jos planetaarinen kestokyky tai lapsen leggingsien väriaineet eivät ole aina päällimmäisenä mielessä.

Kun pohtii tekstiilituotantoa ja omaa suhdetta nimenomaan vaatteisiin, löytyy varmasti monta ongelmakohtaa ja parantamisen varaa. Ainakin isommissa kaupungeissa on sikäli onnellinen tilanne, että kaikkea ei tarvitse ostaa uutena vaan voi turvautua jo toisella tai useammalla kierroksella olevaan pukineeseen: kirpputori-, second hand- tai vintage- liikkeitä on helposti kymmeniä. Myös vaatelainaamot tai verkossa toimivat vaatteiden second hand-kaupat sekä niin sanottu vertaiskauppa ja sen mahdollistavat alustat tai sovellukset ovat osa tätä ilmiötä. Toisaalta tätäkin ilmiötä on kritisoitu monesta syystä - mahdollistaahan se vaatekaapin uudistamisen näennäisen ekologisesti: vanhat hutiostokset kiertoon ja uutta tilalle? En edes lähde käsittelemään ultrapikamuotiin liittyviä ilmiöitä kuten Shein, jonka tuotteista, niiden sisältämistä kemikaaleista ja ylipäätään markkinoinnista on useissa medioissa kirjoitettu kriittisesti. Tosin voin kyllä rehellisesti todeta, että en edes kuulu kyseisen firman markkinoinnin kohderyhmään ikänikään puolesta enkä edes tiennyt mikä on unboxing-video ennen kuin kuulin niistä Sissi Penttilän ja Aku Varamäen Planetaarinen vaatekaappi -teoksesta (2024, Gummerus). 

Entä sitten?

Projektissamme mukana olevista tutkijoista kaikki tykkäävät tehdä itse jotakin käsillään - mikä onkin yksi meitä värien ja värjäämisen tutkimiseen motivoiva tekijä. Osaavimmat meistä myös värjäävät itse omat lankansa ja toki keräävät värjäyksessä tarvittavat kasvit luonnosta. Se, että neuloo, kutoo, virkkaa, ompelee uusia vaatteita tai tuunaa jo omistamiaan vaatekappaleita ei pelasta maailmaa - jostakinhan niidenkin materiaalit ovat peräisin. 

 

Entä millä neulelangat on värjätty?

 

Todellisten tarpeiden ja pelkän haluamisen erottaminen toisistaan ja kulutuksen vähentäminen ovat monessa yhteydessä esille tuotuja ratkaisuja pohdittaessa tietä kohti kestävää elämäntapaa ja kestävää kuluttamista. Tosin esimerkiksi verkkokeskusteluja seuraamalla saa käsityksen, että kulutuksen vähentämiskeskusteluissa pallo aika usein lyödään kentän äärilaitaan ja ryhdytään heiluttelemaan minimalismi-korttia. Minimalismi taitaa kuitenkin olla harvemmalle (länsimaiselle nykyihmiselle) mahdollista. Myönnän, että ajatus minimalismista ja siihen usein liitetystä huolettomuudesta sekä riippumattomuuden ja vapauden tunteista kiehtoo kyllä kovasti itseänikin. Samalla tiedostan, että käytännön toteutus tuntuu tässä elämänvaiheessa vaativalta etenkin kun erinäisten kytköksien takia en voi ajatella vain itseäni. Epäilen myös, että minä ja vanlife olisimme toisiamme varten toisessakaan elämänvaiheessa. (Onneksi on muitakin vaihtoehtoja)

Jonkinmoista lohtua minimalismista haaveilevan mutta kuitenkin ajoittain vaatteitakin tarvitsevan ihmisen ajatusmaailmaan tuo yllä mainitun Planetaarinen vaatekaappi -teoksen kirjoittajien näkemys siitä, että maailmaa ei pelasteta vain pienen puristijoukon edesottamuksilla vaan minimimalistien ja maximalistien (paljon kuluttavien) väliin mahtuu myös mediumistit. Siis ne, jotka kuluttavat ja ostavat uutta harkiten pysyen kuitenkin kuluttamisessa kultaisella keskitiellä. Ja tietenkin samalla tiedostaen, että meidän kollektiinen survival plan ei ole planeetta B. 

Teksti ja kuvat Maare Paloheimo