Onko historiantutkijan työskenneltävä arkistossa?

Turun hovioikeuden aineistoja. Vasemman puoleisesta vain kaksi sivua oli minulle hyödyllisiä.

Kansallisarkiston suunnitelma muuttaa palveluitaan aiempaa enemmän digitaalisiksi on herättänyt keskustelua. Niin tieteellistä tutkimusta kuin esimerkiksi sukututkimusta tekevälle tämä siis tarkoittaisi sitä, että aineistoja ei enää tutkita ja selailla arkistosalissa vaan niitä luetaan oman tietokoneen näytöltä. Digitointi mahdollistaa Kansallisarkiston toimipaikkojen aukioloaikojen merkittävän supistamisen. Käytäntöä on kokeiltu jo Hämeenlinnassa, jossa arkisto on ollut kiinni ja tutkimustyötä tekevät ovat saaneet tilata tarvitsemansa aineiston digitoituna. Fyysisen aineiston äärelle on päässyt erikoisjärjestelyin. Omakohtaiset kokemukseni tästä Hämeenlinnan kokeilusta ovat vähäiset: pyysin erään aineistokokonaisuuden digitointia, mutta sitä ei jostakin syystä voitu tehdä vaan olisin saanut mennä Hämeenlinnaan etukäteen sovittavana aikana. Tutkimustyön kiireisen aikataulun takia päätin jättää kokonaisuuden pois tutkimuksestani. 

Julkisuudessa esillä olleiden tietojen mukaan kyseinen toimintamalli laajenee Hämeenlinnasta myös muualle. Turku olisi eräs näistä maakunnallisista toimipaikoista. Turun tilanteeseesta on käyty keskustelua esimerkiksi Turun Sanomien sivuilla: historiantutkijat ovat nostaneet esille niin aineiston saatavuuden kuin Arkistolaitoksen suunnitelmien vaikutukset tutkimuksen vapauteen (ks. Tutkimuksen vapaus uhattuna – miten jatkossa taataan pääsy digitoimattomaan tai käyttörajoitettuun aineistoon? Turun Sanomat 27.5.2025). Vastaisuudessa arkistolaitos voisi myöntää tutkijoille lupia itsepalveluasiointiin tietylle ajalle, mutta tässä Kansallisarkisto ilmeisesti itse määrittelisi kuka on "tutkija". Uudistukset ovat herättäneet huomiota ja niiden ongelmallisuuden on nostanut esille esimerkiksi ammattisukututkija Terho Asikainen. Hän on tehnyt Kansallisarkistosta kantelun oikeusasiamiehelle. Yle uutisoi asiasta tänään (ks. Sukututkija kanteli Kansallisarkiston uusista rajoituksista: ”Miten arkisto voi päättää, kuka on oikea tutkija?”, Yle 10.6.2025) 

Olen itse viime vuosina iloinnut siitä, että ensimmäistä kertaa asun kaupungissa, jossa myös tutkimustyöhöni liittyvät arkistoaineistot ovat – ei enää monen tunnin junamatkoja ympäri maata tai lentomatkoja maasta toiseen vaan pääsisin arkistoon halutessani vaikka kävellen. Paitsi että en: koronapandemian jälkeen tämä ilo taitaakin jäädä verrattain lyhytaikaiseksi. Viime vuonna ja tämän vuoden alussa ennätin työskennellä arkistossa poikkeuksellisen paljon etsiessäni aineistoa useampaan tekeillä olevaan artikkeliini. Samalla sain myös uusia tutkimusideoita sekä silmäilin aineistoa mahdollisiin tuleviin tutkimusprojekteihin – ajattelin, että palaan näiden aineistojen pariin myöhemmin. Paitsi että ehkä en.

Tämän vuoden alussa Kansallisarkisto supisti Turun toimipaikan aukiolopäiviä kolmesta kahteen viikossa, mikä aiheutti jo kohtalaisia haasteita arkistotyöskentelylle: ajan raivaaminen kalenterista keskiviikkoisin ja torstaisin ei aina onnistunut. En halua ajatellakaan mitä tapahtuu, kun/jos aukiolopäiviä on yksi kuukaudessa. Tutkimustyöstä elantoni (toistaiseksi) saavana todennäköisesti saisin mahdollisuuden jonkinlaiseen omatoimiseen arkistotyöskentelyyn. Tämän suunnitelman käytännöt ovat ilmeisesti vielä tarkemmin avaamatta kuten myös se, kenet arkistolaitos määrittelee tutkijaksi.

 

 

Tietynlaisissa tutkimuksissa aineistojen digitointi toki helpottaa tutkimustyötä ja pääsyä aineistojen äärelle sekä estää korvaamattomien aineistojen kulumisen käytössä. Toisaalta on myös tilanteita, joissa digitointi ei ole mahdollista tai se on tutkijan kannalta suorastaan hidaste – tällöin pääsy arkistosaliin aineiston äärelle olisi tärkeää. Esimerkiksi tällä hetkellä teen varsin mekaanista työtä arkistossa: etsin tietyistä luetteloista tiettyjä asioita noin 15 vuoden ajalta tilastoa varten. Kyseessä on 1800-luvun käsinkirjoitetut aineistot, joita ei todennäköisesti tulla heti seuraavaksi digitoimaan. Koska etsin tiettyjä termejä, pystyn silmäilemään yhden aukeaman läpi hyvin nopeasti. Jos löydän etsimäni tiedon ja kirjaan sen läppärilläni ylös, aikaa menee toki enemmän aukeamaa kohti. Luetteloita on keskimäärin yksi per vuosi. Jos joutuisin pyytämään ne digitoituna, yhden luettelon odotteluun menisi ideaalitapauksessa 14 vuorokautta. Tämä on Kansallisarkiston tavoiteaika, mutta Hämeenlinnan kohdalla toimitusaika on ollut keskimäärin 31 päivää. Saatuani yhden luettelon, voisin pyytää uuden luettelon digitoitavaksi. Digitoinnin tavoitevauhdilla saisin kyseiset luettelot tarvitsemaltani 15 vuoden ajalta 210 päivässä. Rahoitukseni nykyiseen tutkimusprojektiin ehtisi päättyä ennen tuota. Arkistossa luetteloita selaillessa työ hoituu murto-osassa tuosta eikä tutkimusrahoituksenikaan ehdi päättyä vaan saan artikkelinkin jo julki. Samanlaisia havaintoja on nostanut esille myös FT, historiantutkija Kaisa Kyläkoski omassa blogissaan (Lyhyt katsaus Kansallisarkiston suunnitelmiin, 27.5.2025). 

Ajatusleikkinä voisin miettiä sitä, miten paljon työllistän 15 luettelon digitoimisella arkiston henkilökuntaa (kyseessä on vielä kohtalaisen helposti digitoitava aineisto, jossa on tasalaatuisia samankokoisia paperiarkkeja eikä satunnaisia lippulappusia). Entä jos sama henkilö käyttäisi työaikansa digitoinnin sijaan asiakaspalvelutehtävissä arkistossa – ja samalla hän pystyisi auttamaan montaa muutakin asiakasta kuin vain minua? Tutkijana olen itseohjautuva enkä vaivaisi henkilökuntaa kuin sen verran, että saisin tarvittavat aineistot makasiinista. Loppuajan istuisin arkistosalissa tyytyväisenä hiljaa paikallani ketään vaivaamatta. Toki voisin noutaa aineistot itsekin säilytyspaikasta, onhan minulla historiantutkijan ohella niin arkisto-, museo-  kuin kirjastoalan koulutus sekä tiedusteluanalyysin opintojen ansiosta poikkeuksellinen kyvykkyys geospatiaaliseen tiedusteluun.

Kaikkea aineistoa ei ole mahdollista digitoida: esimerkiksi hyvin ohuelle paperille kirjoitetut kirjeet saattavat olla lukukelvottomia musteen tultua läpi paperista.

Kansallisarkiston suunnitelmat niin aukioloaikojen supistamisen kuin digitaalisen toimittamisen osalta vaikuttavat siis erittäin merkittävästi niin ammatikseen kuin muistakin syistä arkistotutkimusta tekevien tulevaan toimintaan. Puhumattakaan alan opiskelijoista: kuka enää ryhtyy tekemään opinnäytettään arkistoaineistosta, jos aineistoa pääsisi tutkimaan vain kerran kuukaudessa tai jos aineiston saa käyttöönsä viiveellä arkistoyksikkö kerrallaan? Harvalla opiskelijalla (tai tutkijallakaan) on heti työn alussa tarkka tietämys tarvitsemastaan aineistosta, joten todennäköisesti jonkinlaista taustoitusta ja aineiston kartoittamista vaaditaan työtä aloittaessa. Tämä luonnollisesti lisää tutkimukseen tarvittavaa aikaa, mitä yleensä ei ole aika- tai rahoituspaineessa työskentelevillä opiskelijoilla tai tutkijoillakaan. Toisaalta tämä toki ohjaa niin alan opiskelijat kuin tutkijatkin hyödyntämään valmiiksi digitoituja aineistoja. Lopulta olisikin vaivatonta todeta, että kukaan ei enää nykyisin käytä analogisia aineistoja.

Teksti ja kuvat Maare Paloheimo