Väritutkija lukion päättöviikon vieraana

Historiantutkimus kiinnostaa lukiolaisia

Nykylukiossa jaksot päättyvät päättöviikkoon. Kokeiden lisäksi päättöviikolla voi olla tavallisesta poikkeavaa ohjelmaa, kuten ryhmä- ja projektitöitä, kertausta, seminaareja, retkiä ja vierailuja. Projektimme tutkija Susanna Niiranen osallistui Jyväskylän Schildtin lukion päättöpäivään tutun historianopettajan kutsumana. Susanna puhui historian valinnaisryhmille historiantutkijan työstä ja Säädellyt sävyt -väriprojektistamme erityisesti myöhäiskeskiajan/renessanssin näkökulmasta. 

 

Susanna luokan edessä esittelemässä projektiamme.

Saan silloin tällöin kutsuja lukioihin puhumaan historian tutkimuksesta ja historiantutkijan työstä. Menen aina kun suinkin pääsen, sillä se on loistava tilaisuus tehdä historiantutkijan työtä läpinäkyväksi, kertoa omasta tutkimuksesta ja mainostaa historianopiskelua, mutta myös tavata yliopisto-opiskelijoita nuorempia ihmisiä ja kuulla heidän mietteitään. Yliopistojen olisi tärkeää tuntea paremmin nykyistä koulumaailmaa, sillä sieltähän opiskelijat meille tulevat! Koulut eivät ole enää samanlaisia kuin mitä me virttyneet tutkijat muistamme omilta kouluajoiltamme. Jos nykykouluun ei ole kosketuspintaa, voivat opiskelijatkin tuntua kovin erilaisilta kuin ”ennen vanhaan”. Koulujen pedagogiikka, vuorovaikutus ja muu toiminta ovat muuttuvia ja vaikuttavat aina ennemmin tai myöhemmin yliopistojenkin opetukseen.

Tietoa koulunkäynnistä saa toki vaikkapa omien lasten tai julkisen keskustelun kautta. Suomalaiset koulut ovatkin jälleen olleet tapetilla niin toimittajan kouluvierailuun kuin tutkimukseenkin liittyen (ks. aiheesta täällä ja täällä). Paha kello kauas kuuluu, joten keskustelu keskittyy (usein syystäkin) huoliin ja epäkohtiin. Omat kokemukseni kouluvierailuista ovat kuitenkin pelkästään positiivisia.

Olen koulutukseltani historian, yhteiskuntaopin ja ranskan aineenopettaja ja opetinkin pari vuotta yläkoulussa, lukiossa ja toisen asteen oppilaitoksissa ennen tutkijaksi päätymistä. Pidin opettamisesta kovasti; ei tarvinnut pohdiskella, miten meni, vaan etenkin yläkoululaisilta tuli välitön palaute niin hyvässä kuin pahassa. Motivaation herättämisen keinojen pohtiminen oli haastavaa, mutta kiinnostavaa ja kun se onnistui, tuntui se valtavan palkitsevalta. Edelleen kouluelämä ja pedagogiset kysymykset kiinnostavat, joten on hauska päästä edes lyhyesti kurkistamaan koulujen arkeen ja samalla hieman testata, pystyykö saamaan kouluopiskelijoiden huomion vai onko jo lopullisesti luisunut vieraannuttavaan tutkijajargoniin, jolla ei ole minkäänlaista kosketuspintaa nuorisolaisten elämään. 

 

Renesanssin värien äärellä.

Havainnollistusta ja keskustelua

Ennen tunnin alkua opettaja pyysi ystävällisesti kaikkia laittamaan puhelimet pois ja ottamaan kuulokkeet korvilta (siis toisin kuin Suomen Kuvalehden jutussa). – Nyt ollaan tässä hetkessä läsnä, hän ohjeisti. Näin tapahtuikin. Joku teki muistiinpanoja, muutama saattoi härvätä samalla muuta läppäreillään, mutta tunnelma oli rauhallinen ja mukava. Koolla oli kaksi historian valinnaiskurssien ryhmää, joten siinä mielessä kuulijat olivat varmasti keskimääräistä kiinnostuneempia.

Olin varustautunut tunnin rupeamaan havainnollistavilla dioilla ja runsaalla kuvituksella; onneksi myöhäiskeskiajan ja renessanssin värit -aiheesta on mistä ottaa! Satuin kuulemaan, kun ennen esityksen alkua eräs lukiolainen toivoi opettajalta paikalliseen arkistoon menoa. Minulla sattui olemaan pari esimerkkiä arkistomateriaalista ja saatoin kertoa omakohtaisista kokemuksista arkistotyöstä, esimerkiksi siitä, että Vatikaanin kirjastoon kyllä pääsee (toisin kuin Dan Brown Da Vinci -koodissa väittää) ja siitä, että Tukholman kuninkaanlinnan alla sijaitseva Slottsarkivet on avoinna vain kerran viikossa tiistaisin… Joka tapauksessa hyvä muistutus, että myös arkistomateriaalia kannattaa esitellä ja että lukiolaisten kiinnostuksenkohteita ei pidä aliarvioida!

Kerroin aluksi lyhyesti oman polkuni historiantutkijaksi ja yleisesti historiantutkijan työstä. Se ei siis ole pelkästään tutkimista, vaan kirjoittamista, toisten tutkimusten arviointia, opettamista, ohjaamista, konferenssien järjestelyä (matkojen, majoitusten, kahvitusten ja ruokavalioiden kysymisestä lähtien…), muiden järjestämissä konferensseissa käymistä, asiantuntijana toimimista instituutioille (esim. museot) ja populaarikulttuurille (romaanit, tv- ja elokuvakäsikirjoitukset…), median haastattelupyyntöihin vastaamista, oman tutkimuksen popularisoimista tietokirjoissa, somessa, blogeissa, podcasteissa, rahoituksen hakemista, projektien raportointia jne.

Pyrin kouluesityksissäni dialogisuuteen ja matalaan hierarkiaan. Täten kannustan kysymysten esittämiseen ja keskusteluun. Mietin etukäteen aiheita, jotka erityisesti kiinnostaisivat 2000-luvun alkupuolella syntyneitä. Väriaineiden ja värjäämisen yhteydessä kysymykset ekologisuudesta ja kolonialismista ovat väistämättömiä, oli kyseessä sitten 1500-luku tai nykyaika, ja niitä tarkastellaan projektissammekin. Ajattelin, että myös historiassa marginaalisina pidetyt ryhmät voisivat herättää mielenkiintoa, joten käsittelin yleisteoksissa usein esitettyjä väittämiä, kuten ”keltainen oli keskiajalla ja renessanssissa prostituoitujen ja juutalaisten väri”. Muistutin, että keskiaika oli pitkä, noin tuhatvuotinen ajanjakso, johon mahtui runsaasti ajallista ja paikallista vaihtelua. Esimerkkien avulla osoitin, miten kaupunkikohtaista ja jatkuvasti muuttuvaa lainsäädäntö oli, ja miten ihmiset eivät normeista aina piitanneet tai jopa vastustivat niitä ponnekkaasti, kuten tapahtui vaikkapa pukeutumista rajoittavien ylellisyysasetusten suhteen.

Mitä sitten lukio-opiskelijat kysyivät? Sisällöstä he kysyivät muun muassa keskiaikaisen prostituution laillisuudesta (syntiä, mutta käytännössä siedettiin, koska pidettiin välttämättömänä pahana). Tutkijan työstä taas kiinnosti ”tyypillinen päivä” (vaihtelee riippuen, onko ulkomailla arkistossa, järjestämässä konferenssia, kirjoittamassa artikkelia, opettamassa, arvioimassa, kokoustamassa tai kaikkea yhtä aikaa). Lisäksi kysyttiin, mitä kaikkea voi tutkia ja kuka siitä määrää (no, periaatteessa kaikkea, varsinkin jos on onnistunut perustelemaan rahoittajille!) ja tietenkin palkasta (isoa vaihtelua tässäkin, mutta päädyin, että keskipalkkaisia ollaan keskimäärin). Pari halusi vielä esityksen jälkeen tarkentavia tietoja historian opiskelusta ja historiantutkijan ammatista. Erinomaisia, keskeisiä kysymyksiä!

Summa summarum. Vaikka lukioyleisölle räätälöidyn esityksen valmistelussa on oma pieni vaivansa, ovat lukiovierailut sen väärttejä. On palkitsevaa kertoa tutkimusprosesseista ja -tuloksista (tutkijantyöstä) aivan uudelle yleisölle, keskustella ja kuulla kommentteja, jotka ovat – jos tutkijajargon tässä sallitaan – parhaimmillaan varsin pertinenttejä. Arvostan erityisesti sitä, että lukio-opiskelijoita kannustetaan kriittiseen ajatteluun ja sen esilletuomiseen rakentavassa ilmapiirissä. Se luo myös historiantutkijalle toivoa paremmasta tulevaisuudesta. Opiskelijat eivät ehkä enää muista kaikkia Pohjanmaan jokia, mutta tilalle on tullut muita taitoja. 

 

Kirjoittanut Susanna Niiranen, kuvat Kaisu Ikäheimo.