Museokäynti tutkijan silmin: Deutsches Technikmuseum

Berliinistä löytyy museoita joka lähtöön. Museoiden pääsyliputkaan eivät yleensä ole erityisen kalliita - osaan museoista pääsee myös ilmaiseksi kuukauden ensimmäisenä sunnuntaina. Projektimme tutkija katsasti Berliinissä sijaitsevan Deutsches Technikmuseumin ja raportoi kokemuksistaan.

Tutkija museon ovilla.

Deutsches Technikmuseum - maamerkki ja liikenteen historiallinen solmukohta 

Mikäli Berliinissä matkustaa U-junilla Kreuzbergin alueella, on vaikeaa olla havaitsematta Gleisdreieck-aseman lähellä olevan rakennuksen katolla killuvaa lentokonetta. Lentokone sopii hyvin symboloimaan liikenteen solmukohtana olleen alueen historiaa. Kyseistä kauas näkyvää maamerkkiä kohti suunnistamalla löytää tiensä tekniikkaan ja tekniseen kehitykseen erikoistuneeseen Deutsches Technikmuseum -museoon. Gleisdreieck- juna-asemalta museolle on lyhyt kävelymatka.

Kuvassa museorakennuksen näköalatasanteen yläpuolella killuva lentokone. Lentokone näkyy myös ohimenevistä U-junista.

En ollut aiemmin vieraillut kyseisessä museossa, joten tutustuin näyttelyihin ensin museon nettisivujen avulla. Valitsin vierailuajankohdaksi sunnuntaisen aamupäivän. Erityisen kiinnostukseni kohteena oli Tekstiili-osasto, josta on lyhyt esittely myös museon nettisivuilla. Paikan päällä selvisi, että kyseessä oli tekstiilituotannon tekniikkaan keskittyvä pienehkö näyttelytila, joka kattoi yhden kulmauksen museon vanhan puolen ensimmäisestä kerroksesta. Näyttely ei ollut museon uusimpia, minkä huomasi esittelytekstien formaateista ja käytössä olleista näyttelyratkaisuista. Osa teksteistä oli vain saksaksi.

Kuvakaappaus museon nettisivuilta tekstiilinäyttelyä esittelevästä osasta.

Näyttelytila sijaitsi museon vanhemmalla puolella heti portaiden lähistöllä.

Saksalainen kemianteollisuus ja kemiantekniikan ala on erityisen tunnettua muun muassa synteettisten värien kehitystyön sekä alan suuryhtiöiden historian kautta. Värien kehittelyyn ja valmistukseen keskittyneiden yhtiöiden historiassa on kuitenkin tiettyjä mustia pisteitä etenkin toisen maailman sodan ajalta ja pohdin etukäteen käsiteltäisiinkö näitä näyttelyssä. Värejä tai väriaineita ei kuitenkaan näyttelyssä tuotu esille. Näyttelyn toteutus oli mielestäni perinteinen: näyttelyssä esiteltiin muun muassa tekstiilien kudonnan teknisiä edistysaskeleita. Vanhempaa aikakautta edusti muutama pienoismalli, jotka esittivät kankaiden kudontaa ennen koneellista tuotantoa. 

 

Pienoismallin kuvatekstissä kerrottiin kankureiden siirtyneen maaseudulle, koska elämä kaupungissa oli kallista. Kävijää jäi kiinnostamaan olisiko taustalla kenties myös lainsäädännöllisiä tai muita syitä.

Ajankohtaisuutta näyttelyosastolle oli tuotu esittelemällä tekstiilien kierrätystä ja kiertotaloutta. Näyttely valaisi havainnollisin tekstein saksalaisten tekstiilien kuluttamista: keskivertosaksalaisen kerrottiin ostavan noin 60 vaatetta vuodessa. Ilmeisesti tieto oli vuodelta 2017 tai sitä aiemmalta vuodelta. Samalla heräteltiin hienovaraisesti pikamuodin ongelmiin ja esiteltiin vaihtoehtoja ostamiselle: listattuna olivat tutut teemat kuten kierrättäminen ja vaatteiden korjaus. 

Vaateostoksiin liittyvä tieto oli kiinnostava ja innosti myöhemmin selvittämään asiaa enemmänkin. Tuoreita lukuja vaateostoista en tätä tekstiä kirjoittaessa löytänyt, mutta statistiikka paljastaa ettei ainakaan saksalaistalouksien vaateostoksiin käyttämä rahamäärä ole pienentynyt vuodesta 2017 (tilastotieto) - koronavuosina kulutuksessa oli kuitenkin pienoinen notkahdus. Tämä seikka on toki ollut Suomenkin kohdalla julkisuudessa esillä.

Keskivertosaksalainen näyttäisi ostavan vaatteita enemmän kuin keskivertosuomalainen. Vuotta 2023 koskevien tietojen perusteella suomalainen ostaa 38 vaatetta vuodessa (toim. huom. lähteinä Iltasanomat  ja Talouselämä maksullinen artikkeli, lähteenä ei siis ole tieteellinen tutkimus). Eräässä lehtijutussa suomalaisen mainitaan ostavan keskimäärin 35-50 vaatekappaletta vuodessa. Vaatekulutukseen vaikuttaa ilmasto-olojen lisäksi tietysti muutkin tekijät kuten tulotaso, hintataso, väestön ikärakenne jne., minkä takia suoria vertailuja eri maiden asukkaiden kulutuksesta on hankala tehdä.

Changing room-nimellä otsikoitu huone keskittyi nykyajan tekstiilituotantoon ja sen ongelmiin.

 

Kulutuksen ja kierrätysteeman esille nostamisesta jäi kuitenkin hieman päälleliimattu tunnelma: tärkeää aihetta ei voi jättää poiskaan, mutta toisaalta aihetta olisi voinut käsitellä syvällisemmin nyt ajankohtaisten teemojen kuten tekstiilijätteestä valmistettujen uusien kuitujen kautta: nyt tämä mainittiin lyhyessä infotekstissä, mutta todettiin olevan haastavaa koska käsiteltyyn kuituun pitää lisätä runsaasti uutta materiaalia laadun parantamiseksi. Väritutkija olisi mielellään lukenut tekstiilivärjäyksestä ja siitä miten nykyisin etsitään "vanhoista" luonnonväriaineista ratkaisuja ekologisiin ongelmiin. Toki näyttely jakoi hyödyllistä tietoa esimerkiksi siitä miten tekstiilikierrätystä voidaan järjestää. 

Kompakti näyttelytila toiminee kuitenkin hyvänä johdatuksena tekstiiliteollisuuden kehitykseen ja nykypäivänkin haasteisiinkin. Voisin kuvitella, että näyttelystä olisi hyötyä esimerkiksi kouluopetuksessakin - ainakin jonkinlaisena johdatuksena aiheeseen.

Näyttelyn värikkäin osuus oli isokokoinen kehys, johon sai pujotella leveitä värikkäitä nauhoja - kehys nauhoineen muistutti perinteistä räsymattoa.

Tekstiilinäyttelystä voi edetä syvemmälle museoon, sen uudempaan osaan. Seuraavaksi kävijä pystyi  etenemään sokeria käsittelevään näyttelyyn, joka oli moderni, monipuolinen ja laaja. Sokerin sijaan näyttely olisi voinut olla myös puuvillasta: samat koloniaaliset yhteydet ja ongelmat olisivat sopineet siihenkin. Aiheeksi olisi toki sopinut muista ns. siirtomatuotteista yhtä hyvin myös luonnonväriaineet, kuten vaikkapa indigo.

Sokeria käsittevä näyttely uudemmalla puolella: tila ja tyyli poikkesi vanhemman puolen näyttelyistä.

Museon uudemman osan näyttelyt olivat selkeästi museon vetonauloja. Liikenteen ja liikennöinnin historiaan oli selvästi panostettu: näyttelytilat olivat uusia, esineistö runsasta ja kookasta. Niin lattiapintaa kuin ilmatilaa hyödynnettiin eri tavoin. Laiva-, lento- ja rautatieliikenteen kehityksestä kiinnostuneelle museossa riittää taatusti katseltavaa ja tähän suhteutettuna pääsylipun hinta on edullinen.

Museoalue on laaja ja näyttelyt jatkuvat useampaan rakennukseen. Oma kiinnostukseni alkoi jo herpaantua rautatienäyttelyn jälkeen, sillä etenkin vanhat veturitallit tuntuivat aurinkoisena päivänä jo hieman liian lämpimiltä pitkän kiertelyn jälkeen. Tämä lämpötilan kohoaminen tuntuu olevan muissakin saksalaismuseoissa haaste: avatut ikkunat ja ovet eivät tuo kuumana päivänä viilennystä museokävijöille vaan käyskentely sisätiloissa voi olla hikistä puuhaa.

Tällä museolla on puolellaan kuitenkin se etu, että kävijät pääsevät myös ulos puistomaiselle piha-alueelle käveleksimään tai lepuuttamaan jalkojaan varjoisilla istuskelupaikoilla. Ulkoa löytyy myös paikka omien eväiden nauttimiseen. Tällainen museokävijöiden huomioiminen tuntuu olevan monille saksalaismuseoille ominaista: omien eväiden syömiseen varataan usein erillinen tila tai alue. Lepohetki tuleekin tarpeeseen, sillä kyseessä on laaja museoalue, jossa katseltavaa riittää useiksi tunneiksi - tässä on esitelty vain osa museon näyttelyistä. 

 

Museon pihalla sai kävellä raiteilla ilman pelkoa junista. Piha-alueella oli piknik-alue ja varjoisia paikkoja jalkojen lepuuttamiseen. Myös ulkosalla riitti katseltavaa.

 

Museoalaa opiskelleena ja myös useammassa museossa työskennelleenä kiinnitän museoissa huomiota usein myös moniin muihin asioihin kuin vain näyttelyteksteihin tai esineisiin: erilaiset tekniset ratkaisut, moniaistisuus, lasten ja erilaisten ryhmien huomiointi ja yleisemminkin saavutettavuus kuuluvat kiinnostuksen kohteisiini. Viime aikoina olen huomannut, että eri maiden museoissa on myös ryhdytty huomioimaan ja tuomaan esille yleisölle usein näkymättömiin jäävä museoammattilaisten työ, museoesineiden säilytystilat tai museommattilaisten työtilat.

Deutsches Technikmuseumissa yleisölle kerrotaan myös aiemman museonäyttelyn saamasta kritiikistä ja miten se johti orjakaupasta Brandenburgin osavaltiossa kertovan näyttelyn purkamiseen.

Infotaulu kertoo "unohdetusta" tai "laiminlyödystä" historiasta (neglected history).

Tilan aiempaa käyttöä ja nykyistä käyttötarkoitusta esiteltiin lyhyesti infotaulussa, jossa kerrottiin aiemman näyttelyn olleen tyyliltään ja sisällöltään sopimaton. Infotaulu kertoo kävijälle museon pyrkivän jatkossa dekolonialisoimaan näyttelynsä ja muun muassa tekemään yhteistyötä rasismia kokeneiden tai kokevien kanssa. Se, että kyseistä tilaa ei ole vielä täytetty uudella näyttelyllä, painottaa museon viestiä ja saa kävijän pohtimaan syvemmin miten museot - tai paremminkin museoammattilaiset - eri maissa valitsevat muun muassa näyttelyteemat sekä kerronnan ja esittämisen tavat.

Teksti ja kuvat Maare Paloheimo