Maata pitkin Hollantiin

Kuten aikaisemmista postauksista on tullut ilmi, Susanna ja Merja kävivät esitelmöimässä maaliskuun lopussa European Social Science History -konferenssissa (ESSHC) Hollannin Leidenissa. Hankkeemme rahoittajan, Koneen säätiön toiveesta, pyrimme matkustamaan mahdollisimman paljon maata pitkin. Tämä on Merjan kertomus matkasta ja maata pitkin matkustamisesta.

Suomi on kaikesta vähän kaukana, ja matkasuunnitelman teko ei ole yksinkertaista, kun pitäisi liikkua 2 500 kilometriä maata ja vähän mertakin pitkin Hollantiin. Onneksi on tarjolla suunnittelua helpottavia nettisivuja ja Facebook-yhteisöjä. Matkan toteutus vaati myös muutaman uuden sovelluksen lataamista pääasiassa rautatie- ja bussiyhtiöiltä. Omiin aikatauluihini oli suunniteltu paljon vaihtoaikaa, matkustamista yöllä sekä Saksan rautateiden välttelyä. Nopeimmillaan esimerkiksi Googlen karttasovellus tarjoaa matka-ajaksi 1,5 päivää, mutta minä tein kaksi ja puolipäiväisen matkasuunnitelman.

Lähdin matkaan sunnuntaina ja tarkoituksenani oli päätyä tiistai-illaksi perille Leideniin. Ensimmäisellä etapilla juna vei minut ajoissa suoraan Turun satamaan, jossa Viking Grace kuljetti minut yötä myöten Tukholmaan. Tarkoitus oli viettää maanantaipäivä Ruotsin pääkaupungissa nähtävyyksiin tutustuen ja lähteä sitten yöjunalla kohti Hampuria. Jätin laukkuni suhteelliseen kalliiseen säilytykseen päärautatieasemalle ja odottelin aamun kulumista kahvilassa, sillä laiva oli saapunut tuhottaman aikaisin Tukholmaan. Moni museo on maanantaisin kiinni, mutta onneksi Vaasa-laivan oma museo on joka päivä auki näin parhaimman matkailusesongin ulkopuolellakin. Visiitti olikin pienen kävelymatkan arvoinen; laiva oli näyttävä ja näyttely monipuolinen.

Värit olivat museossa näkyvästi esillä. Esimerkiksi Vaasa-laivan peräpeilin patsaat ovat
olleet alun perin koristeellisesti maalattu. Käytetyistä maaleista oli uutta tutkimustietoa tarjolla.

Vaikutuksen tekivät myös laivan mukana hukkuneiden vaatteisiin liittyvät
yksityiskohtaiset analyysit ja rekonstruktiot. Kuvan naisen kirkkaanpunainen takki
taisi olla krapilla eli värimataralla värjätty.

Hyttitoverini Krisse halusi
virittää vaunuun jouluvalot matkaa
 piristämään. Onneksi kenenkään ei
tarvinnut kiivetäyläpedille. Sängyn
petaaminen oli matkustajan vastuulla
 ja huopa kovin ohut.

Laivamuseossa aikani kierreltyä ja lounaastakin nauttineena suunnittelin lähteväni johonkin toiseen museoon. Kryptinen sähköpostiviesti SJ-yhtiöltä kuitenkin palautti minut päärautatieasemalle. En ymmärtänyt, miksi junayhtiö tarjosi minulle matkasta kompensaatiota, varsinkaan kun viestissä ei mainittu mitään matkan peruuntumisesta. Rautatieasemalta ei kuitenkaan löytynyt SJ:n toimistoa tai edes henkilökuntaa. Viimein älysin katsoa myös tekstiviestejäni. Selvisi, että vaunu, josta minulle oli varattu yösija, oli mennyt rikki. Junavuoroa ei siis peruttu, mutta minulle tarjottiin tilalle kuuden hengen kerrosängyllistä (couchette) hyttiä. Onneksi hieman ennen lähtöä sain uuden tekstiviestin, joka kertoi, että yhteiskäyttöisen hytin sijaan jakaisin hytin naismatkustajien kanssa.

Asemalaiturilla tapasin ensi kertaa SJ-firman edustajiakin, jotka pahoittelivat tilannetta ja keräsivät kynä-paperitaktiikalla lähtijöiden tietoja. Junan saapuessa asemalle saatoin todeta, ettei varavaunu ollut tältä vuosituhannelta. Mahdollisesti se oli sama vaunu kuin silloin muinoin 35 vuotta sitten, kun edellisen kerran matkustin Ruotsin halki yöjunalla. Hyttiseura paljastui onneksi hauskaksi, sillä yleisradiomme oli lähettänyt kaksi suomalaista koomikkoa matkustamaan maata pitkin Berliiniin. Heidän seikkailuistaan saa jossain vaiheessa kuulla podcastin muodossa.

Junamatka Hampuriin oli yhtä keikuttava kuin edellinen yö laivassa, tosin sillä erotuksella, että junassa oli tosi kylmä. Hytin lämmitys meni nähtävästi pois päältä, kun poistuimme Ruotsista. Samalla SJ:n sovellus lopetti matkasta raportoimisen. Jossain horroksessa yö kuitenkin meni, eikä meren alituksista tai ylityksistä ole säilynyt mielikuvia, onneksi. Minun junamatkani päätepisteeseen eli Hampuriin saavuimme yli tunnin myöhässä. Viime hetkellä viivästystä aiheutti Hampurin asemalaiturille rikkoutunut juna, joka piti korjata pois tieltä ennen meidän tuloamme.

Onnellisesti Hampurin asemalla. Vaunumme oli todella kaivettu esiin jostain
naftaliinista, pölyinen ja vanha. Mutta parempi näin kuin jäädä kokonaan ilman kuljetusta.

Hampurista minun oli tarkoitus jatkaa matkaa bussilla Amsterdamiin. Tähänkin olin varannut paljon vaihtoaikaa. Kulutin sitä kahvilassa ja muuten vain asemalla tylsistymällä. Linja-autoasema sijaitsee ihan rautatieaseman vieressä, mutta jopa päiväsaikaan se oli narkkareineen ja asunnottomine kulkijoineen epämääräinen ympäristö. Odottamani kulkuneuvo saapui kuitenkin ajoissa ja puolityhjässä bussissa sain penkkirivin ihan itselleni. Todettakoon silti, että matkustaminen Flixbussilla on jotakuinkin samanlaista karjalauman paimentamista kuin Onnibussilla Suomessa. Bussin matkareitti kulki Hollannin länsirannikkoa pitkin ja kuusi tuntia ja viisi pysähdystä myöhemmin saavuin Amsterdamin Sloterdijkin juna-asemalle. Sieltä oli helppo kiirehtiä Leideniin menevään junaan. Matkantekoa helpotti kansallisen rautatieyhtiön NS-sovellus ja etukäteen ostettu, koko päivän voimassa oleva junalippu.

Matka Leideniin oli lyhyt, mutta ehdin ihailla junan ikkunasta näkyviä kukkivia tulppaanipeltoja. Ikävä kyllä Leidenin asemalta en löytänyt tai tunnistanut takseja, joten tiedossa oli pitkä kävelymatka kaupungin laidalla olevalle hotellille. Onneksi paikallisbussit kulkivat suhteellisen usein hotellimme läheltä, joten matkalla yliopistolle pääsin tutustumaan myös hollantilaisiin linja-autoihin. Piti vain muistaa käyttää pankkikorttia maksupäätteellä myös autosta poistuessa. Aikatauluihin olisi ollut oma sovellus, mutta en löytänyt siitä englanninkielistä versiota. Sen sijaan turvauduin Googlen karttasovelluksen tarjoamiin aikataulutietoihin.

European Social Science History -konferenssi on minulle tuttu tapahtuma ja konsepti. Eri verkostot kokoavat neljäksi päiväksi tutkijoita ympäri maapalloa esittelemään ja keskustelemaan yhteiskuntahistoriaa sivuavista aiheista. Konferenssin koosta kertoo se, että toiseen päivään mennessä järjestäjät kertoivat jo yli 1 300 osallistujan rekisteröityneen paikan päällä. Tällä kertaa olimme hakeneet kulttuuri-verkoston pariin, sillä halusimme kertoa värien käyttöön liittyvistä kulttuurisista normeista sekä ennen kaikkea ylellisyyslaeista. Kerrankin saimme lähteä aidosti antiikin roomalaisista. Paljon muita väriin liittyviä sessiota ei ohjelmistosta löytynyt. Sen sijaan saatoin käydä kuuntelemassa uusinta käsityöläistutkimusta parinkin session verran. Eniten taisin käydä Material Culture -verkoston sessioissa. Sain esimerkiksi lisää tietoa italialaisesta silkkiteollisuudesta ja heidän jätesilkki-määritelmästään sekä siitä, kuinka sähkövalon yleistyminen vaikutti sisustusväreihin.

Susanna ja Merja kertomassa ylellisyyslakien sisällöistä Euroopassa
ja Suomessa pitkällä aikavälillä. Kuva: Heidi Rifk.

Aivan konferenssipaikan vieressä sijaitsi Hollannin vanhin kasvitieteellinen puutarha, jossa vierailin eräällä tauolla etsimässä krappia eli värimataraa, jota kasvatettiin Hollannissa paljon. Kevät oli kuitenkin varsin alussa, eivätkä muut kuin kevään ensikukkijat olleet vauhdissa, joten krappi jäi näkemättä. Oletettavasti sitä olisi löytynyt ainakin 1600-luvun mallin mukaan järjestetystä opetuspuutarhasta. Matkan toisen museovierailun tein Leidenin antiikkimuseoon (Rijksmuseum van Oudheden), jossa ihastelin muun muassa muumioiden värikkäitä sarkofageja ja manasin arkkitehtiä, jonka mielestä lasinen hissi ja avoportaat ovat vain näyttävää suunnittelua. Korkean paikan kammoa poteva vieras ei pääse toista kerrosta korkeammalle, joten Hollannin oma menneisyys jäi tutkimatta.

 

Pyrin aina matkoillani vierailemaan paikal-   

lisessa kasvitieteellisessä puutarhassa.

Leidenin puutarha on perustettu jo 1590,
ja sitä on 2020-luvulla laajennettu
läheisen obsevatorion alueelle.

 

Neljä päivää tiedettä meni nopeasti monenlaisia esityksiä kuunnellessa ja tuttuja historioitsijoita tavatessa. Sunnuntaina alkoi kotimatka. Viiden vaihdon junamatka Leidenista Hampuriin ei kiinnostanut, joten matka jatkui taas Amsterdamista bussilla Hampuriin. Tällä kertaa bussi oli lähes täysi, mutta se ei matkantekoa haitannut. Saksan rajalla seurasi pysähdys, jossa neljä totista poliisia tarkisti huolellisesti jokaisen matkalaisen tiedot ja vertasi passikuvia kohteisiinsa. Hampurin rautatieasema oli edelleen tylsä paikka viettää aikaa, mutta sisätiloissa tuntui iltaisellakin ihan turvalliselta. Berliinistä saapuvan yöjunan kerrottiin olevan myöhässä, mutta tämä koski vain lähtöä Tukholmaan. Tällä kertaa sain varaamani paikan kahden hengen nukkumahytistä. Ruotsalainen hyttitoverini tiesi, miten junassa toimitaan. Yläsängyn peti oli valmiiksi pedattu ja nukkumista häiritsivät vain rajoilla tapahtuneet tarkistukset. Tosin Tanskan rajalla hyttitoverini ei herännyt edes poliisin vierailuun, joten minunkaan ei tarvinnut esitellä passiani. Ruotsin rajalla oltiin tiukempia, vaikka tarkka passikuvan vertailu viideltä herätettyyn kohteeseen ei tainnut olla helppoa.

Nähtävästi myös Ruotsissa junilla on ongelmia pysyä aikatauluissa, tai sitten yöjuna on se, joka joustaa ja  odottaa vastaantulevaa liikennettä. Perillä Tukholmassa olimme vain puolitoistatuntia myöhässä. Minulla ei ollut kuitenkaan mihinkään kiire, sillä laivani oli lähdössä vasta illalla. Tällä kertaa en jaksanut etsiytyä mihinkään museoon, vaan päätin lähteä vierailemaan kuninkaallisessa kirjastossa. Kuinkahan moni ymmärtää innostukseni, kun näin Svenska Akademiens Ordbokin painetut versiot kirjahyllyssä.

Laivamatka yötä myöten Suomen Turkuun meni nopeasti. Turussa ehdin viettää aamupäivän kaupunginarkistossa, johon olin edellisenä päivänä tilannut tutkittavakseni halli- ja manufaktuurioikeuksien asiakirjoja. Matkani viimeinen vaihe oli juna Turusta Lahteen. Tällä kertaa en välittänyt varata runsaasti vaihtoaikaa, oltiinhan jo melkein kotona. Hieman tämä sitten kostautui, kun junalla oli teknisiä ongelmia Espoossa. Onneksi pysähdys jäi lyhyeksi, enkä ollut ainoa, jonka piti ehtiä Pasilassa Z-junaan. Olin tosin hitain juoksija ja paikallisjunaa lähti heti liikkeelle astuttuani vaunuun.

 Matkustaminen avartaa. Auringonlasku kanaalien ja tuulimyllyjen Leidenissa.

Tekisinkö matkan uudestaan? Kyllä, vaikka onhan tämä työmatkaliikkuminen näin paljon kuluttavampaa ja enemmän aikaa vievää. Junissa pystyy kuitenkin työskentelemään ja pysähdyksillä käymään kirjastoissa, arkistoissa ja museoissa. Ensi kerran suuntaan kuitenkin ehkä lomamatkalle Eurooppaan.

Teksti & kuvat: Merja Uotila